Helsingin tärkeimpien ja arvokkaimpien luontokohteiden mahdollinen rakentaminen on ollut yksi kaupungin kuumimpia puheenaiheita. Rakentamista vastustavat eivät ymmärrä, mikä hinku ja oikeus kaupungin päättäjillä on viedä asukkailta näiden virkistyskohteet? Luulisi rakentamiseen sopivia maa-alueita löytyvän muualtakin.
Pääkaupunkiseudulta löytyy myös maalaisromantiikkaa. Helsingissä sitä tarjoavat muun muassa Viikki ja Uutela ja Vantaalla Västerkullan kartanon viljapellot Länsimäessä. Keväisin siellä voi ihastella kiurujen ja töyhtöhyyppien laulua ja kosiolentonäytöksiä.
Omituiseksi virkistysalueiden rakentamishimon tekee muun muassa se, että nämä kohteet ovat myös päättäjien ”takapihoja”. Onko välitön taloudellinen etu niin tärkeä aina ja kaikessa, että lähiluonnon merkitys kaupunkilaisille voidaan jättää tyystin huomiotta?
Asuinalueeni välittömässä läheisyydessä oleva luonto on minulle henkireikä ja harrastus. Kun avaan pienkerrostalon takaoven ja otan noin 10 askelta, olen metsässä ja kallioilla. Kun avaan etuoven, metsä on yhtä lähellä. Kilometrin etäisyydellä ovat Västerkullan kartanon peltoaukeat ja niitä halkovat lenkkipolut sekä Mustavuoren komeat maisemat. En voisi kuvitella asuinseutuani ilman näitä maisemia ja niiden tarjoamaa monipuolista luontoa.
Kaupunkien lähiluonto tarjoaa kauneutta silmille ja lepoa hermoille. Helsingin alueelta löytyy runsaasti erilaista maastoa ja maisemaa lehtometsistä kallioisiin saariin ja vanhoihin metsiin. Oma lähiluontoni Vantaan Länsimäessä tarjoaa upeita metsiä, puroja ja kosteikkoja.
Meri-Rastilan luonto hävisi kerrostaloille
Helsingin kaupunginvaltuusto päätti 11.12.2013 pitämässään kokouksessa pistää Meri-Rastilan länsirannan metsät poikki ja pinoon ja rakentaa tilalle kerrostaloja. Arkkitehtiryhmä yhdessä alueen asukkaiden kanssa oli tehnyt vaihtoehtoisen kaavan, joka toteutuessaan olisi paitsi säilyttänyt metsän, mahdollistanut myös kerrostalojen rakentamisen. Kunnallispoliitikot kuitenkin päättivät antaa piu-paut alueen asukkaiden mielipiteille. Päätös todella kummastuttaa minua, varsinkin siinä valossa, mitä europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (kok.) hiljattain kertoi keskustellessani hänen kanssaan lähiluonnon merkityksestä.
– Luonnon monimuotoisuus katoaa, ja samaan aikaan me tarvitsemme yhä enemmän kapasiteettia hiilidioksidin sitomiseen.
Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen tutustui Suomen luonnonsuojeluliiton standiin vapaaehtoistoiminnan Menu-messuilla. Kuva: Taina Tervo.
Pietikäinen korosti sitä tosiseikkaa, että väestömme ikääntyessä ja kaupungistuessa ekosysteemipalveluista, kuten melun torjunnasta ja lämpötilan säätelystä, tulee entistä arvokkaampia ja tärkeämpiä. Tästä kaikesta seurauksena on se, että me tarvitsemme kaiken mahdollisen viherkapasiteetin, mikä rakennetussa ympäristössämme on tarjolla.
– Tämä oivallus on Euroopan Unionin vihreän infrastruktuurin takana, sanoo Pietikäinen.
Vihreän infrastruktuurin esitteessä sanotaan: ”Vihreään infrastruktuuriin panostaminen on taloudellisesti järkevää: on kannattavampaa ylläpitää luonnon omaa toimintakykyä esimerkiksi ilmastonmuutoksen haitallisten vaikutusten lievittämiseksi kuin korvata menetetyt palvelut kalliilla keinotekoisilla ja teknisillä ratkaisuilla.”
Meri-Rastilan kaatouhan alla oleva komea metsä aiheutti kiivasta keskustelua Helsingin kaupungin valtuuston taannoisessa kokouksessa. Kuva: Jarmo Nieminen
Kolmannes-kolmannes-ajattelu
Mikä on minimimäärä luontoa rakennetussa ympäristössä? Pietikäisen mukaan tähän on olemassa hyvin yksinkertainen laskukaava: kaikkea kolmannes. Alkuperäisluontoa pitäisi olla kolmannes omasta tontista, kolmannes kaupunginosasta, kolmannes kaupungista, kolmannes maakunnasta, Suomesta ja Euroopasta. Tällöin luodaan ekosysteemipalveluita ja ekologisia käytäviä, joilla ylläpidetään riittävä määrä luonnon monimuotoisuutta. Näin lajien välillä ja niiden sisällä kirjo säilyy riittävällä tasolla.
– Minulla on omalla tontillani tietyt reunat jätetty luonnontilaan, jolloin ne lajit, jotka siellä luontaisesti elävät, saavat siellä menestyä, kertoo Pietikäinen.
Pietikäinen tähdentää, että lähiluonnon säilyttämisestä hyötyvät kaikki. Niissä asustuskeskuksissa, joissa viheralueita on säilytetty, ovat asunnot paljon halutumpia ja niiden rahallinen arvo myös korkeampi. Lisäksi väestön ikääntyessä liikkuminen rajoittuu, jolloin matka lähimpään puistoon pitää olla lyhyt.
– Liikkumisen ja elämänlaadun kannalta lähellä olevan taskupuiston tai viheralueen merkitys on aivan keskeinen. Sen sijaan, että me hävittäisimme lähiluontoa, meidän pitäisi ennemminkin tehdä lähiluontovallankumous ja palauttaa luontoa takaisin tonteille, taloihin viherkattoina ja -seininä, katujen varsille, bussipysäkeille ja koko meidän ympäristöön, ohjeistaa Pietikäinen.
Sirpa Pietikäinen rohkaisee kaikkia puolustamaan omaa asuinympäristöään. Hän kehottaa ottamaan asioista selvää ja sen jälkeen lähestymään poliittisia päättäjiä ja kertomaan, miten tärkeitä oman asuinympäristösi viheralueet ovat. Hän kehottaa myös lähtemään jonkin sellaisen yhdistyksen tai järjestön toiminaan mukaan, jonka arvot jakaa.
– Yhdessä tekeminen kannattaa ja yhdessä ihmiset saavat enemmän aikaan. Ja muista, että on kyse sinun julkisesta olohuoneestasi. Sinulla on oikeus päättää millaisia ne ovat.
Taina Tervo
Lisätietoa:
Helsy 